Hui! Tässä se on, ensimmäinen blogikirjoitus. Pohdin pitkään blogin aloittamista ja sitä osaanko kirjoittaa edes mitään. Ajattelin kuitenkin, että kokeilemalla se selviää 😊
Blogikirjoittamiseen rohkaistuneena, haluankin ensimmäisessä kirjoituksessani puhua rohkeudesta ja siitä, mistä sen puute voi johtua. Jokaisella meillä on omat esteemme, mutta olen huomannut, että joskus täydellisyyden tavoittelu ja pohdinta siitä mitä toiset ajattelevat meistä, tulevat esteeksi asioiden tekemiselle.
Täydellisyyden tavoittelu voi olla uuvuttavaa. Usein täydellisyyden tavoittelun takana on vain sinä itse. Pahimmillaan se voi olla kehittymisen esteenä. Ajatus siitä, että jos ei ole heti täydellinen, voi nakertaa uskoa siihen, että voisi koskaan olla hyvä jossakin. Puhumattakaan siitä mitä muutkin mahtavat ajatella.
Joskus ajatusmaailman avaamiseen tarvitaan vain oikean ihmisen sanat tai kysymykset. Itselleni se oli erään arvostamani henkilön omakohtainen kertomus siitä, kuinka hän itse on lähtenyt aikanaan urallaan liikkeelle. Tänä päivänä hän on erittäin menestynyt omassa ammatissaan. Hän kertoi omista epäonnistumisestaan ja miten hän silti meni eteenpäin ajatuksella ”kokeile, tee virheitä, opi niistä, tee uusiksi”.
Samainen henkilö myös kysyi, mikä on pahinta mitä voisi tapahtua, jos et osaakaan heti jotain asiaa ja näytät epätäydellisyytesi. Vastaushan on, että mitään pahaa ei tapahdu. Ja siihen mitä muut ajattelevat, so what?
Huijarisyndrooma, se vasta hassu juttu onkin. Se on subjektiivinen tunne, sillä ei ole mitään tekemistä osaamisen kanssa. Silti se vaivaa monia meistä, itsenikin mukaan lukien. Se voi kohdentua johonkin tiettyyn elämän osa-alueeseen, kuten esimerkiksi ammatti-identiteettiin. Huijarisyndrooma on siitä jännä, että se puskee eniten päälle, kun olet menossa muutosta kohti. Se pistää jarruja päälle, se on rohkeuden latistaja. Kun syndrooma iskee päälle, juttele ystävälle tai työkaverille, hän kertoo asian oikean laidan. Olet mahtava!
Olen itse tehnyt ison urallisen muutoksen ja vaihtanut työstä, jonka osaan vaikka silmät kiinni, työhön, jota vielä opettelen. Hyppäys uuteen horjuttaa sisäistä turvallisuuden tunnetta. Ja sitä voi olla vaikea sietää.
Coaching on ollut itselleni tärkeää muutosta harkitessani ja tehdessäni. Coaching on auttanut löytämään omat voimavarat ja kulkenut vierellä, tuoden sisäisen äänen kumppaniksi uusia ajattelumalleja, realismia, innokkuutta ja ennen kaikkea rohkeutta.
Usein ihminen pyrkii ratkaisemaan kerralla kaiken, kun oikeasti elämässä pitää opetella ottamaan yksittäisiä askeleita kokonaisuuden ratkaisemista kohden. Samalla ehtii myös tekemään ajatustyötä tekemisen lisäksi. Ja myös kerätä rohkeutta. Arjessa monella ei ole aikaa pohtia omia asioitaan riittävästi, mutta on tärkeää tehdä aikaa ajatustyölle.
Vuosien aikana olen työskennellyt erilaisten asiakkaiden kanssa, joista suurin osa oli elämässään tienhaarassa. Usein toisessa suunnassa voi olla se tuttu ja turvallinen, ei tyydyttävä asia ja toisessa suunnassa pelottava ja uusi, mutta innostava asia. Usein rohkeutta voidaan lisätä toteamalla, että ainahan voi ottaa askeleen takaisin, mikäli uusi juttu osoittautuukin huonoksi vaihtoehdoksi. Kumpaa kuitenkin katuisin enemmän, tekemättä jättämistä vai tekemistä? Ilman muuta tekemättä jättämistä.
Aasinsillan kautta pääsemmekin takaisin aiheeseen ensimmäinen blogiteksti. Ja tänään olen siis julkaissut ensimmäisen kirjoitukseni ja jos se vanha minä lukisi tätä tekstiä, se löytäisi virheitä joka paikassa. Ja estäisi minua julkaisemasta yhtään mitään, koskaan.
Haluankin kannustaa kaikkia rohkeuteen, kerran täällä vaan eletään <3