opi – Aluut Development

Työhistoria on harvoin yhden suuntaviivan mukainen. Siihen liittyy alkuunlähtöä, ”otan mitä saan”-vaiheita, työtä, joka on elämäntilanteeseen sopivin, palkkahyppäyksiä ja unelmien täyttymistä. Kaikki ovat olleet sinulle sopivia juuri silloin.

Jokainen ammatti on yhtä tärkeä. Olen itse tehnyt mm. siivoustyötä (tehdas, toimisto ja raksa), kiinteistöhuoltoa ja useana kesänä olin suurtalouskeittiön tiskarina/aputyöntekijänä. Vaikka työ oli melko raskasta, en ikäpäivänä vaihtaisi kokemuksia mihinkään. Se nimittäin opetti minulle paljon erilaisten ihmisten kohtaamisista. Vaikka koin olevani arvokas osa työyhteisöä, sain myös kokea miten erilaisten ammattien edustajat voivat saada osakseen ylenkatsomista.

Esimerkkinä voin kertoa kohtaamisestani nuorena keittiöhenkilönä, kuinka työpaikkaruokalassa ruokaillut lääkäri nöyryytti minua kaikkien kuullen, kun en ollut saanut ruokia esille riittävän nopeasti (remonttiolosuhteet, ruoka toimitettiin muualta) tai se toimiston diiva, joka ei koskaan tervehtinyt vaan siivouspäivänä huolehti, että lattia oli täynnä kaikkea paperisilppua, jonka siivoamiseen meni ikuisuus. Esimerkkejä on muitakin.

Mutta mitä opin tästä kaikesta? Arvostusta. Jo nuorempana huomasin miettiväni ammattivalintoja syvemmin. Mietin sitä siistijää, joka hymysuin siivosi joka päivä saman suurtalouskeittiön. Samat tilat, jotka olisivat huomenna jälleen ihan yhtä likaiset. Mietin työkavereita keittiöllä, miten he vuodesta toiseen tekivät melko rutiininomaista työtä. Itse asiassa ihailin heitä, koska koin etten itse pystyisi siihen, koska nautin työn vaihtelusta. Olen sittemmin vasta ymmärtänyt, että jokaisella on omalle tyylilleen sopivat työt.

Olen myös oppinut ymmärtämään kaikkia ammatteja isommassa kuvassa. Esimerkiksi sen, että vaikka myyjät tai yrityksen edustajat myyvät asiakkaalle palvelun tai tuotteen, luovat siistijät ja kiinteistönhoitajat ympärille siistin ja asiallisen ympäristön, jonka ansiosta potentiaalinen asiakas astuu edes yritykseen sisälle. He ovat usein yrityksen ensimmäisen mielikuvan luojat. Mitä sinä olet oppinut omasta työhistoriastasi?

Oma urasi voi rakentua monista kokemuksista ja työminääsi muokkaa käsityksesi työnteosta sekä ihmisistä ympärilläsi. Jossain vaiheessa omat arvosi kirkastuvat ja ehkä hakeudut sen myötä arvojasi tukevaan ammattiin tai yritykseen. Pitkään ajateltiin, että urallinen kehitys on aina ylöspäin, mutta se voi olla myös sivuttaista. Voit hypätä uudelle alalle ja luoda jotain uutta. Moni uramuutosta kaipaava tekeekin juuri niin.

Kuulin jokin aika sitten erään psykologin toteavan, että neljänkympin jälkeen ihminen alkaa vasta ymmärtää millainen aikuinen hän on. Siksi päätökset mitä on tehty parikymppisenä, eivät enää välttämättä tunnu sopivilta oikeilta. Ne ovat toki olleet oikeita silloin kun päätöksiä on tehty, mutta ihminen kasvaa ja kehittyy, joten miksi eivät omat toiveet ja urakin tekisi samoin.

Työkokemusten rikkaus on tärkeä asia. Sillä ei ole väliä, missä ne on koettu. Ne ovat osa sitä matkaa, jonka teet työelämässä. Mitä sinä asioita työkokemuksistasi sinä kannat ikuisesti mukanasi?

Hui! Tässä se on, ensimmäinen blogikirjoitus. Pohdin pitkään blogin aloittamista ja sitä osaanko kirjoittaa edes mitään. Ajattelin kuitenkin, että kokeilemalla se selviää 😊

Blogikirjoittamiseen rohkaistuneena, haluankin ensimmäisessä kirjoituksessani puhua rohkeudesta ja siitä, mistä sen puute voi johtua. Jokaisella meillä on omat esteemme, mutta olen huomannut, että joskus täydellisyyden tavoittelu ja pohdinta siitä mitä toiset ajattelevat meistä, tulevat esteeksi asioiden tekemiselle.

Täydellisyyden tavoittelu voi olla uuvuttavaa. Usein täydellisyyden tavoittelun takana on vain sinä itse. Pahimmillaan se voi olla kehittymisen esteenä. Ajatus siitä, että jos ei ole heti täydellinen, voi nakertaa uskoa siihen, että voisi koskaan olla hyvä jossakin. Puhumattakaan siitä mitä muutkin mahtavat ajatella.

Joskus ajatusmaailman avaamiseen tarvitaan vain oikean ihmisen sanat tai kysymykset. Itselleni se oli erään arvostamani henkilön omakohtainen kertomus siitä, kuinka hän itse on lähtenyt aikanaan urallaan liikkeelle. Tänä päivänä hän on erittäin menestynyt omassa ammatissaan. Hän kertoi omista epäonnistumisestaan ja miten hän silti meni eteenpäin ajatuksella ”kokeile, tee virheitä, opi niistä, tee uusiksi”.

Samainen henkilö myös kysyi, mikä on pahinta mitä voisi tapahtua, jos et osaakaan heti jotain asiaa ja näytät epätäydellisyytesi. Vastaushan on, että mitään pahaa ei tapahdu. Ja siihen mitä muut ajattelevat, so what?

Huijarisyndrooma, se vasta hassu juttu onkin. Se on subjektiivinen tunne, sillä ei ole mitään tekemistä osaamisen kanssa. Silti se vaivaa monia meistä, itsenikin mukaan lukien. Se voi kohdentua johonkin tiettyyn elämän osa-alueeseen, kuten esimerkiksi ammatti-identiteettiin. Huijarisyndrooma on siitä jännä, että se puskee eniten päälle, kun olet menossa muutosta kohti. Se pistää jarruja päälle, se on rohkeuden latistaja. Kun syndrooma iskee päälle, juttele ystävälle tai työkaverille, hän kertoo asian oikean laidan. Olet mahtava!

Olen itse tehnyt ison urallisen muutoksen ja vaihtanut työstä, jonka osaan vaikka silmät kiinni, työhön, jota vielä opettelen. Hyppäys uuteen horjuttaa sisäistä turvallisuuden tunnetta. Ja sitä voi olla vaikea sietää.

Coaching on ollut itselleni tärkeää muutosta harkitessani ja tehdessäni. Coaching on auttanut löytämään omat voimavarat ja kulkenut vierellä, tuoden sisäisen äänen kumppaniksi uusia ajattelumalleja, realismia, innokkuutta ja ennen kaikkea rohkeutta.

Usein ihminen pyrkii ratkaisemaan kerralla kaiken, kun oikeasti elämässä pitää opetella ottamaan yksittäisiä askeleita kokonaisuuden ratkaisemista kohden. Samalla ehtii myös tekemään ajatustyötä tekemisen lisäksi. Ja myös kerätä rohkeutta. Arjessa monella ei ole aikaa pohtia omia asioitaan riittävästi, mutta on tärkeää tehdä aikaa ajatustyölle.

Vuosien aikana olen työskennellyt erilaisten asiakkaiden kanssa, joista suurin osa oli elämässään tienhaarassa. Usein toisessa suunnassa voi olla se tuttu ja turvallinen, ei tyydyttävä asia ja toisessa suunnassa pelottava ja uusi, mutta innostava asia. Usein rohkeutta voidaan lisätä toteamalla, että ainahan voi ottaa askeleen takaisin, mikäli uusi juttu osoittautuukin huonoksi vaihtoehdoksi. Kumpaa kuitenkin katuisin enemmän, tekemättä jättämistä vai tekemistä? Ilman muuta tekemättä jättämistä.

Aasinsillan kautta pääsemmekin takaisin aiheeseen ensimmäinen blogiteksti. Ja tänään olen siis julkaissut ensimmäisen kirjoitukseni ja jos se vanha minä lukisi tätä tekstiä, se löytäisi virheitä joka paikassa. Ja estäisi minua julkaisemasta yhtään mitään, koskaan.

Haluankin kannustaa kaikkia rohkeuteen, kerran täällä vaan eletään <3