Kategoriat
Aivotyö

”Työyhteisön ongelmat liittyvät yleensä siihen, ettei puhuta riittävästi”

”Työyhteisön ongelmat liittyvät yleensä siihen, ettei puhuta riittävästi”. Tämän vinkin sain vuosia sitten eräältä entiseltä esihenkilöltäni. Tämä on ollut yksi oman työni kantavista lauseista, jonka yritän muistaa, kun teen työtä ihmisten kanssa.

Joku voisi kysyä, miten tuollainen tilanne on syntynyt ja miten siitä muka päästään eroon. Yksinkertaisuudessaan tilanne voi syntyä pelkästään jo sillä, että keskusteluun tulon näkökulmat voivat olla erilaiset. Joskus huomasin istuvani pöydässä, jossa itse tulin hyvin teknisestä näkökulmasta keskusteluun ja vasta palaverin loppuvaiheessa ymmärsin, että toinen onkin hyvin tunnepitoisessa tilassa. Molemmat meistä varmasti ajatteli toisen puheenvuoron aikana, että mitä ihmettä tuo oikein selittää.

Miten tilanteesta päästiin eteenpäin? Tilanne ei etene, ellei ymmärretä, että näkökulmat ovat erilaiset. Kun tilanne on tunnistettu, on loppu helppoa. Yleensä tunne-näkökulmassa oleva henkilö kaipaa ensisijaisesti kuuntelevaa korvaa. Kun tunnelataus on saatu puhuttu ulos, pääsemme mutkien kautta itse aiheen ratkomiseen. Kiireessä ei tunteille ole aina tilaa ja esimerkiksi johtavassa asemassa olevat käsittelevät usein asioita ilman tunteita. Ei toki aina.

Joskus keskustelukumppanin tunnelataus on niin näkyvää, ettei se jää keneltäkään epäselväksi. Ei haittaa, jos kysyt asiasta ääneen. Usein se havahduttaa myös keskustelun vastapuolen omasta olotilastaan.

Täysin eri asia on tietysti asiaton käytös keskustelussa. Olen ollut uutena työntekijänä edustamassa omaa organisaationi palaverissa, jossa sain niin sanotusti reippaalla kädellä paskaa niskaan. Kokemus oli hämmentävä ja ehkä erityisesti siksi, että suurin loka tuli aika korkealla organisaatiossa olevan johtajan suusta. Huono käytös ei ole koskaan hyväksyttävää. Sain heti kiinni, että kyse oli vuosien turhautumisesta ja oli täysin sattumaa, että minä valikoiduin avautumisen kohteeksi. Myöhemmin tämä johtaja pyysi anteeksi käytöstään, tosin vasta viikkojen jälkeen.

Vuosien aikana olen tehnyt töitä asiakkaiden kanssa, joiden kanssa on keskusteltu todella vaikeista asioista. Kyllä, oli vaikeaa kysyä joistakin asioista, kuten päihteiden käytöstä, perheväkivallasta tai terveysasioista. Ja joskus näki, ettet vastauksessa saanut totuutta. Yleensä kuitenkin sait kylvettyä siemenen, joka aikanaan kantoi totuuden tielle ja luottamukseen. Toisin sanoen, aina hyvä keskustelu ei synny yhdessä tilanteessa, vaan sitä voi edeltää useita keskusteluja. Lopputulos on kuitenkin palkitseva.

Ja vaikka me suomalaiset ei aina tykätä saada tai antaa positiivista palautetta, kannattaa sen antaminen aloittaa. Mikään ei ole parempaa kuin lopettaa keskustelu sanoihin, kiitos. Kiitos hyvästä palaverista. Kiitos, että uskalsit kertoa. Kiitos, että luotit minuun. Kiitos hienosta työstä. Pieniä lauseita, mutta iso merkitys.

Miten voit siis kehittyä keskustelijana ja huomioida yllä olevia asioita?

Tässä oma top vitoseni.

  1. tunnista tunnetilat
  2. tee tilaa eri keskusteluun tulon näkökulmille
  3. kuuntele fiilistä sekä asiaa
  4. älä pelkää kysyä
  5. anna positiivista palautetta

Hyvän vuorovaikutuksen ja keskustelumahdollisuuksien kautta voidaan luoda hyvää viestintäkulttuuria yrityksissä, organisaatioissa ja tiimeissä. Hyvällä keskustelulla mahdollistetaan keskenäisen luottamuksen syntymistä.

Mukavia keskusteluhetkiä kaikille! 😊

Kokeile, tee virheitä, opi niistä ja tee uusiksi

Hui! Tässä se on, ensimmäinen blogikirjoitus. Pohdin pitkään blogin aloittamista ja sitä osaanko kirjoittaa edes mitään. Ajattelin kuitenkin, että kokeilemalla se selviää 😊

Blogikirjoittamiseen rohkaistuneena, haluankin ensimmäisessä kirjoituksessani puhua rohkeudesta ja siitä, mistä sen puute voi johtua. Jokaisella meillä on omat esteemme, mutta olen huomannut, että joskus täydellisyyden tavoittelu ja pohdinta siitä mitä toiset ajattelevat meistä, tulevat esteeksi asioiden tekemiselle.

Täydellisyyden tavoittelu voi olla uuvuttavaa. Usein täydellisyyden tavoittelun takana on vain sinä itse. Pahimmillaan se voi olla kehittymisen esteenä. Ajatus siitä, että jos ei ole heti täydellinen, voi nakertaa uskoa siihen, että voisi koskaan olla hyvä jossakin. Puhumattakaan siitä mitä muutkin mahtavat ajatella.

Joskus ajatusmaailman avaamiseen tarvitaan vain oikean ihmisen sanat tai kysymykset. Itselleni se oli erään arvostamani henkilön omakohtainen kertomus siitä, kuinka hän itse on lähtenyt aikanaan urallaan liikkeelle. Tänä päivänä hän on erittäin menestynyt omassa ammatissaan. Hän kertoi omista epäonnistumisestaan ja miten hän silti meni eteenpäin ajatuksella ”kokeile, tee virheitä, opi niistä, tee uusiksi”.

Samainen henkilö myös kysyi, mikä on pahinta mitä voisi tapahtua, jos et osaakaan heti jotain asiaa ja näytät epätäydellisyytesi. Vastaushan on, että mitään pahaa ei tapahdu. Ja siihen mitä muut ajattelevat, so what?

Huijarisyndrooma, se vasta hassu juttu onkin. Se on subjektiivinen tunne, sillä ei ole mitään tekemistä osaamisen kanssa. Silti se vaivaa monia meistä, itsenikin mukaan lukien. Se voi kohdentua johonkin tiettyyn elämän osa-alueeseen, kuten esimerkiksi ammatti-identiteettiin. Huijarisyndrooma on siitä jännä, että se puskee eniten päälle, kun olet menossa muutosta kohti. Se pistää jarruja päälle, se on rohkeuden latistaja. Kun syndrooma iskee päälle, juttele ystävälle tai työkaverille, hän kertoo asian oikean laidan. Olet mahtava!

Olen itse tehnyt ison urallisen muutoksen ja vaihtanut työstä, jonka osaan vaikka silmät kiinni, työhön, jota vielä opettelen. Hyppäys uuteen horjuttaa sisäistä turvallisuuden tunnetta.  Ja sitä voi olla vaikea sietää.

Coaching on ollut itselleni tärkeää muutosta harkitessani ja tehdessäni. Coaching on auttanut löytämään omat voimavarat ja kulkenut vierellä, tuoden sisäisen äänen kumppaniksi uusia ajattelumalleja, realismia, innokkuutta ja ennen kaikkea rohkeutta.

Usein ihminen pyrkii ratkaisemaan kerralla kaiken, kun oikeasti elämässä pitää opetella ottamaan yksittäisiä askeleita kokonaisuuden ratkaisemista kohden. Samalla ehtii myös tekemään ajatustyötä tekemisen lisäksi. Ja myös kerätä rohkeutta. Arjessa monella ei ole aikaa pohtia omia asioitaan riittävästi, mutta on tärkeää tehdä aikaa ajatustyölle.

Vuosien aikana olen työskennellyt erilaisten asiakkaiden kanssa, joista suurin osa oli elämässään tienhaarassa. Usein toisessa suunnassa voi olla se tuttu ja turvallinen, ei tyydyttävä asia ja toisessa suunnassa pelottava ja uusi, mutta innostava asia. Usein rohkeutta voidaan lisätä toteamalla, että ainahan voi ottaa askeleen takaisin, mikäli uusi juttu osoittautuukin huonoksi vaihtoehdoksi. Kumpaa kuitenkin katuisin enemmän, tekemättä jättämistä vai tekemistä? Ilman muuta tekemättä jättämistä.

Aasinsillan kautta pääsemmekin takaisin aiheeseen ensimmäinen blogiteksti. Ja tänään olen siis julkaissut ensimmäisen kirjoitukseni ja jos se vanha minä lukisi tätä tekstiä, se löytäisi virheitä joka paikassa. Ja estäisi minua julkaisemasta yhtään mitään, koskaan.

Haluankin kannustaa kaikkia rohkeuteen, kerran täällä vaan eletään <3